— Mutta, — sanoi nyt Bussy vuorostaan, — me hukkaamme aikaa saivarteluihin. Käykää asiaan, armollinen herra!
Herttua katsahti Bussyyn.
— Te tarvitsette minua, eikö niin? — kysäsi Bussy ihan kursailematta.
— Ah, kreivi Bussy! Mitä te tarkoitatte?
— Kas, te ihan varmaan minua tarvitsette, minä sanon sen vieläkin kerran. Luuletteko minun ajattelevan, että te olisitte tullut tänne luokseni pelkästä ystävyydestä? Ette, kautta jumalan, sillä te ette rakasta ketään.
— Bussy! Sinäkö puhut minulle tuollaista kieltä!
— Antaa sen nyt olla sinänsä, ja sanokaa minulle, armollinen herra, mitä tahdotte? Kun kuka kerran on antautunut jonkin ruhtinaan palvelukseen ja kun tuo ruhtinas teeskentelee niin paljo, että kutsuu häntä ystäväkseen, niin täytyyhän hänen ottaa se varteen ja olla valmis uhraamaan ruhtinaan edestä kaikkensa, elämänsäkin. Puhukaa!
Herttua punastui, mutta pimeän vuoksi ei sitä voitu huomata.
— En tahdo sinulta mitään, Bussy, — vastasi hän. — Sinä erehdyt otaksuessasi, että tämä käyntini johtuu omanvoitonpyynnöstä. Toivoin vain, nähdessäni tuon ihanan ulkoilman ja huomatessani koko Parisin olevan liikkeellä liigan allekirjoittamistouhussa, sinuakin keralleni katselemaan vähän kaupunkia.
— Eikö Aurilly ole mukananne? — kysyi Bussy.