— Ottakaa siis tämä persikka, sanoi hän.
Mutta kreivi teki jälleen epäävän liikkeen.
— Oh, taasko! sanoi Mercedes niin surullisesti, että aivan kuuli, miten ääni salasi nyyhkytyksen. — Minulla on todellakin huono onni.
Pitkä vaitiolo seurasi tätä kohtausta. Persikka oli pudonnut hiekkaan rypäleen rinnalle.
— Herra kreivi, jatkoi viimein Mercedes katsoen Monte-Cristoon rukoilevasti — vanha arabialainen tapa tekee ystäviksi ne, jotka saman katon alla ovat nauttineet yhdessä leipää ja suolaa.
— Tunnen tuon tavan kyllä, vastasi kreivi, — mutta mehän olemme nyt Ranskassa emmekä Arabiassa, eikä täällä ole ikuista ystävyyttä enempää kuin täällä on tapana syödä yhdessä leipää ja suolaakaan.
— Mutta, sanoi kreivitär vapisten ja katsoi kreiviä suoraan silmiin tarttuen samalla kiihkeästi molemmin käsin hänen käsivarteensa, — olemmehan me ystäviä, olemmehan?
Veri syöksyi kreivin sydämeen, hän tuli kalmankalpeaksi, sitten veri nousi kurkkuun, siitä hänen poskilleen, ja hänen silmänsä tuijottivat Mercedestä kuin auringon sokaisemina.
— Tietysti olemme ystäviä, sanoi hän. — Miksi emme olisi?
Äänen sävy oli toinen kuin mitä kreivitär oli odottanut, ja hän kääntyi poispäin tukahduttaakseen huokauksen, joka muistutti vaikerrusta.