— Kukaan ei ole sanonut, mutta teidät on nähty monta kertaa oopperassa erään nuoren kauniin naisen seurassa.
— Hän on orjatar, jonka ostin Konstantinopolissa, erään prinssin tytär. Otin hänet tyttärekseni, koska minulla ei ollut ketään omaista maailmassa.
— Oletteko siis yksin?
— Olen yksin.
— Teillä ei ole sisarta … ei poikaa … ei isää?
— Minulla ei ole ketään.
— Kuinka jaksatte elää noin, kun teillä ei ole ketään, joka teidät sitoisi elämään?
— Se ei ole minun syyni. Maltassa rakastin erästä nuorta tyttöä ja aioin mennä hänen kanssaan naimisiin, kun sota syttyi ja riisti minut kauaksi hänen luotaan. Luulin, että hän rakasti minua niin paljon, että olisi odottanut minua, pysynyt minulle uskollisena hautaan asti. Kun palasin, oli hän naimisissa. Sellaista kai on saanut kokea joka mies, joka on ehtinyt yli kaksikymmenvuotiaaksi. Sydämeni oli ehkä heikompi kuin muiden, ja kärsin enemmän kuin toiset minun sijassani, siinä kaikki.
Kreivitär seisahtui, aivan kuin hänen olisi ollut vaikea hengittää.
— Ja tämä rakkaus on säilynyt sydämessänne, niinkö? sanoi hän. —