Barrois odotti Valentinen paluuta ja, niin kuin olemme kertoneet, ilmoitti hänelle isoisän toivomuksen.
Tämän toivomuksen mukaisesti meni Valentine markiisitar Saint-Méranin luota lähdettyään herra Noirtier'n huoneeseen, sillä vanha rouva, vaikka olikin levoton, oli lopulta niin uupunut, että oli vaipunut kuumeiseen uneen.
Hänen lähelleen oli asetettu pieni pöytä, jolla oli karahvi hänen tavallista juomaansa, appelsiinilimonadia, ja lasi.
Noirtier'n luo tultuaan Valentine syleili vanhusta, ja tämä katsoi niin hellästi häneen, että tyttö tunsi kyynelten uudelleen virtaavan silmistään.
Vanhus katsoi yhä häneen.
— Niin, niin, sanoi Valentine, — sinä tarkoitat, että isoisä on vielä elossa, eikö niin?
Vanhus vastasi myöntävästi ilmoittaen, että juuri sitä hänen katseensa ilmaisi.
— Kaikeksi onneksi, jatkoi Valentine, — sillä miten minun kävisikään maailmassa ilman teitä.
Kello oli yksi. Barrois, jonka itse teki mieli mennä levolle, huomautti, että niin tuskaisen yön jälkeen kaikki kaipasivat lepoa. Vanhus ei tahtonut sanoa, että hänen leponsa oli saada katsella lastaan. Hän lähetti pois Valentinen, joka näytti suorastaan sairaalta surusta ja väsymyksestä.
Palatessaan seuraavana päivänä äidinäitinsä luo Valentine tapasi hänet vuoteesta. Kuume ei ollut laskenut, päinvastoin paloi kumma hehku vanhan markiisittaren silmissä, ja hän näytti olevan hermostuneen kiihkon vallassa.