— Siinä tapauksessa, sanoi rouva Saint-Méran hetkisen mietittyään, — teidän täytyy pitää kiirettä, sillä minulla ei ole enää paljoakaan elonaikaa.
— Teilläkö, hyvä rouva! — Teilläkö, hyvä äiti! huudahtivat herra Villefort ja Valentine.
— Minä tiedän mitä sanon, jatkoi markiisitar. — Teidän täytyy pitää kiirettä, että — koska tytöllä ei ole enää äitiä — edes hänen äidinäitinsä siunaisi hänen avioliittonsa. Olen ainoa, joka olen elossa Renéen puolelta, jonka te, hyvä herra, niin pian unohditte.
— Unohdatte, että tälle äidittömälle lapselle täytyi antaa äiti, sanoi Villefort.
— Äitipuoli ei koskaan ole sama kuin oma äiti. Mutta siitä ei nyt ole kysymys, vaan Valentinesta. Jättäkäämme kuolleet rauhaan.
Kaiken tämän hän sanoi niin kiihkeästi ja sellaisella äänellä, että kaikesta huomasi kuumeen häntä polttavan.
— Teidän tahtonne tapahtuu, sanoi Villefort, — varsinkin kun toivomuksenne vastaa minunkin toivomuksiani. Ja heti, kun Franz d'Epinay on tullut kaupunkiin…
— Hyvä äiti, sanoi Valentine, — muistakaa soveliaisuuden sääntöjä, äsken sattunutta kuolemantapausta … tahdotteko panna toimeen häät näin synkissä oloissa?
— Tyttäreni, sanoi äidinäiti kiihkeästi, — heittäkäämme tuollaiset joutavat järkeilyt, jotka estävät heikkoja olentoja rakentamasta tulevaisuuttaan varmalle pohjalle. Minutkin vihittiin äitini kuolinvuoteen ääressä, enkä silti ole ollut onneton.
— Joko tuo kuoleman ajatus taas palaa! sanoi Villefort.