Ovella hän tapasi kamaripalvelijan, joka sanoi lääkärin odottavan salongissa.
Valentine kiiruhti sinne. Lääkäri oli perheen ystävä ja samalla aikakautensa taitavin, hän piti paljon Valentinesta, jonka hän oli auttanut maailmaankin. Hänellä oli itsellään melkein Valentinen ikäinen tytär, mutta tämä oli syntynyt keuhkotautisesta äidistä, ja hän pelkäsi, että tytär oli tuomittu kuolemaan.
— Rakas herra Avrigny, sanoi Valentine, — olemme odottaneet teitä kärsimättöminä. Mutta sanokaahan ensiksi, miten Madeleine ja Antoinette voivat?
Madeleine oli Avrignyn tytär ja Antoinette hänen sisarensa tytär.
Avrigny hymyili alakuloisesti.
— Antoinette voi oikein hyvin, sanoi hän, — ja Madeleine jokseenkin hyvin. Mutta tehän olette lähettänyt minua noutamaan? Ei kai isänne tai rouva Villefort ole sairaana? Ja mitä teihin tulee, niin vaikka selvästikin olette hermostunut, otaksun, ettette tarvitse minua, kun ette vain anna mielikuvituksellenne liian suurta valtaa.
Valentine punastui. Avrignyn arvaamiskyky oli melkein ihmeellinen, sillä hän oli niitä lääkäreitä, jotka hoitivat ruumista hoitamalla sielua.
— Olette oikeassa, sanoi Valentine, — me tarvitsemme teitä äidinäitini tähden. Tiedättehän, mikä onnettomuus meitä on kohdannut?
— Minä en tiedä mitään, sanoi Avrigny.
— Äidinisäni on kuollut, sanoi Valentine koettaen hillitä nyyhkytyksiään.