— Onko mielipiteenne siis muuttunut, Valentine?
— Eihän se voi, onneton, tiedättehän sen varsin hyvin, huudahti nuori tyttö.
— Hyvästi siis, Valentine!
Valentine ravisti porttia niin voimakkaasti, ettei olisi luullut hänen siihen pystyvänkään. Ja kun Morrel lähti, työnsi tyttö molemmat kätensä ristikon läpi, pani ne ristiin ja väänteli niitä huudahtaen:
— Mitä aiotte? Tahdon sen tietää! Minne menette?
— Olkaa rauhassa, Maximilien pysähtyi kolmen askelen päähän portista, — en aio tehdä toista ihmistä vastuunalaiseksi niistä iskuista, jotka kohtalo on minulle varannut. En aio etsiä käsiini herra Franzia haastaakseni hänet kaksintaisteluun, surmatakseni hänet, sehän olisi mieletöntä. Mitä tämä asia herra Franziin kuuluu? Hän näki minut tänä aamuna ensi kerran, hän on jo unohtanutkin minut. Hän ei tietänyt minusta mitään, kun omaisenne määräsivät teidät toisillenne. Minulla ei siis ole mitään tekemistä herra Franzin kanssa, ja vannon, etten mitenkään tule hänelle kostamaan.
— Mutta kenelle siis kostatte, minulleko?
— Teille, Valentine! Jumala siitä minua varjelkoon! Nainen on pyhä, nainen, jota mies rakastaa, on loukkaamaton!
— Itsellenne siis, onneton, itsellenne?
— Minähän olen syyllinen, enkö olekin? sanoi Morrel.