Morrel, joka jälleen oli astunut muutaman askelen poistuakseen, oli uudelleen palannut ja sanoi ilosta kalpeana ja ojentaen portin lävitse molemmat kätensä Valentinelle:
— Valentine, rakas ystävä, älkää puhuko minulle noin, antakaa minun mieluummin kuolla. Ei saa olla kysymys pakosta, jos todella rakastatte minua yhtä paljon kuin minä teitä? Jos säälistä pakotatte minut jäämään eloon, niin mieluummin kuolen.
— Kuka oikeastaan on minua maailmassa rakastanut? Hän, sopersi Valentine. — Kuka on minua suruissani lohduttanut? Hän. Mistä toivoni on saanut tukea, katseeni varmuutta, missä vertavuotava sydämeni saanut rauhan? Hänen luotaan, aina vain hänen luotaan. Niin, sinä olet tällä kertaa vuorostasi oikeassa. Maximilien, minä seuraan sinua, jätän isäni kodin, kaikki. Kuinka kiittämätön olenkaan! huudahti Valentine. — Kaikki jätän … isoisä-raukankin!
— Ei, sanoi Maximilien, — sinä et heitä jätä. Herra Noirtier on osoittanut tuntevansa sympatiaa minua kohtaan. No niin, ennen pakoasi ilmoitat hänelle kaikki. Hänen suostumuksensa puolustaa tekoasi Jumalan edessä. Heti naimisiin mentyämme hän tulee luoksemme. Yhden lapsen sijasta hän saa kaksi. Olet kertonut minulle, millä tavoin hän ilmaisee sinulle ajatuksensa ja miten sinä vastaat. Pian minäkin opin tämän merkkikielen, Valentine. Minä lupaan sinulle, että epätoivon sijasta, joka nyt näyttää meitä uhkaavan, saammekin onnen!
— Katsohan, Maximilien, kuinka voimakas vaikutus sinulla on minuun. Sinä saatat minut melkein uskomaan sanojasi. Ja kuitenkin tuo kaikki on aivan mieletöntä, sillä isäni kiroaa minut. Minä tunnen hänen taipumattoman sydämensä, hän ei koskaan anna tätä anteeksi. Maximilien, jos jollakin keinolla, rukouksilla, sattuman avulla voin viivyttää avioliittoa, niin lupaatteko siinä tapauksessa odottaa?
— Sen vannon, ja vannokaa te minulle, ettei tuosta kamalasta avioliitosta tule mitään, että vaikka teidät vietäisiin viranomaisten ja papin eteen, aina vastaatte kieltävästi?
— Sen vannon, Maximilien, kaiken sen nimessä, mikä minulle on maailmassa pyhintä, äitini muiston nimessä!
— Odottakaamme siis, sanoi Morrel.
— Niin, odottakaamme, jatkoi Valentine ja hengitti helpotuksesta tämän sanan kuullessaan. — Mehän voimme vielä pelastua.
— Minä luotan teihin, Valentine, sanoi Morrel, — kaikki, mitä teette, on oikein. Mutta ellei rukouksistanne välitetä, jos isänne, jos rouva Saint-Méran vaativat, että Franz d'Epinay kutsutaan huomenna allekirjoittamaan avioliittosopimusta…