— Suru ei häntä surmannut, rakas Villefort, sanoi tohtori. — Suru voi surmata, vaikka sellaiset tapaukset ovatkin harvinaisia, mutta se ei tapa yhtenä päivänä, ei yhdessä tunnissa, ei kymmenessä minuutissa.
Villefort ei vastannut, vaan kohotti päänsä, joka tähän asti oli ollut kumarassa, ja katsoi kauhistuneena tohtoriin.
— Olittehan saapuvilla hänen kuollessaan? kysyi Avrigny.
— Olin kyllä, vastasi kuninkaallinen prokuraattori. — Kielsittehän hiljaa minua poistumasta.
— Huomasitteko sen taudin merkit, johon rouva Saint-Méran kuoli?
— Huomasin kyllä. Rouva Saint-Méran sai kolme eri kouristusta muutaman minuutin kuluessa, ja joka kerta ne tulivat edellistä pikemmin ja olivat yhä kovemmat. Kun te tulitte, oli rouva Saint-Méran jo jonkin aikaa läähättänyt. Hänellä oli silloin kouristus, jota pidin vain hermokohtauksena. Mutta vasta silloin aloin kauhistua, kun näin hänen kohottautuvan vuoteestaan jäsenet ja kaula jännitettyinä. Näin ilmeestänne, että puuska oli vaarallisempi kuin aavistinkaan. Kohtauksen mentyä ohitse etsin katsettanne, mutta en sitä kohdannut. Tunnustelitte hänen valtimoaan ja laskitte sen sykintää, ja toinen kouristus tuli, ennen kuin olitte kääntynytkään minuun päin. Tämä toinen kouristus oli ensimmäistä kamalampi. Samat liikkeet uusiintuivat, suu vääntyi väärään ja tuli siniseksi. Kolmannella hän kuoli. Jo ensimmäisen kohtauksen nähdessäni tunsin sen jäykkäkouristukseksi. Te vakuutitte, että olin oikeassa.
— Sen sanoin kaikkien muiden kuullen, lausui lääkäri, — mutta nyt olemme kahden.
— Hyvä Jumala, mitä aiotte nyt minulle sanoa?
— Että jäykkäkouristuksen ja eräiden kasviaineiden aiheuttaman myrkytyksen tuntomerkit ovat aivan samanlaiset.
Villefort ponnahti seisoalleen. Seisottuaan hetkisen liikkumattomana paikallaan hän jälleen lysähti istumaan.