— Ei ollut, ei ollut. Tyttäreni on hänen ainoa perillisensä, Valentine yksinään… Jos sellainen ajatus heräisi mielessäni, niin työntäisin tikarin rintaani rangaistakseni itseäni pelkästä ajatuksestakin.
— Rakas ystävä, huudahti Avrigny vuorostaan, — Jumala varjelkoon minua ketään syyttämästä, enhän puhu muusta kuin tapaturmasta, ymmärrättekö, erehdyksestä. Mutta olkoon tässä tapahtunut erehdys tai tapaturma, niin teko sellaisenaan on olemassa ja puhuu omalletunnolleni, ja omatuntoni puhuu teille ääneen. Tutkikaa.
— Ketä? Miten? Millä tavoin?
— Olisikohan Barrois, tuo vanha palvelija, erehtynyt ja antanut rouva Saint-Méranille lääkettä, joka on valmistettu hänen herraansa varten.
— Isäänikö varten?
— Niin.
— Mutta mitenkä herra Noirtier'lle valmistettu lääke olisi voinut surmata rouva Saint-Méranin?
— Sen voi helposti selittää. Tiedättehän, että muutamissa taudeissa myrkky on lääkettä. Halvaus on tällainen sairaus. Noin kolme kuukautta sitten, koettaessani kaikkia parannusmenetelmiä saadakseni herra Noirtier'n puhumaan, päätin ryhtyä viimeiseen keinoon. Kolmen kuukauden aikana olen antanut hänelle brusiinia. Viimeksi määräämässäni annoksessa oli kuusi senttigrammaa. Kuusi senttigrammaa ei voi vaikuttaa herra Noirtier'n halvautuneeseen ruumiiseen vahingollisesti, sillä hän on vähitellen kasvaneiden annosten vaikutuksesta siihen tottunut, mutta kuusi senttigrammaa voi surmata kenen muun tahansa.
— Rakas tohtori, herra Noirtier'n ja rouva Saint-Méranin huoneistot eivät ole mitenkään toistensa yhteydessä, eikä Barrois koskaan ole käynyt anoppini luona. Minun täytyy sanoa teille, herra tohtori, että vaikka tiedänkin teidät maailman tunnollisimmaksi ja taitavimmaksi mieheksi ja uskoisin teihin ehdottomasti, niin tässä tapauksessa minun täytyy vedota vanhaan lauseeseen: Ihminen on erehtyväinen.
— Luotatteko johonkuhun muuhun virkaveljeeni yhtä paljon kuin minuun?