Maximilien ymmärsi.
— Neiti, teillä on pyhä tehtävä täytettävänä äidinäitinne huoneessa. Sallitteko minulle kunnian puhua vähän aikaa herra Noirtier'n kanssa?
— Niin, niin, sitä minä tahdon, ilmaisi vanhuksen katse.
Sitten hän katsoi levottomasti Valentineen.
— Miten hän sinua ymmärtää, sitä kai tarkoitat, isä?
— Niin.
— Ole rauhassa! Olemme niin usein keskustelleet sinusta, että hän varsin hyvin tietää, miten sinun kanssasi voi puhua.
Sitten hän kääntyi Maximilienin puoleen ja sanoi suloisesti hymyillen, vaikkakin hymyä verhosi syvä surullisuus:
— Hän tietää kaiken, minkä minä tiedän.
Valentine nousi, toi tuolin Morrelille, varoitti Barrois'ta olemaan päästämättä ketään sisään ja poistui suudeltuaan isoisäänsä ja sanottuaan hyvästi Morrelille.