Danglars hymähti aivan kuin sanoakseen:
— Mutta suutuhan toki!
— Sen vuoksi, jatkoi hän päästäkseen toivomaansa tulokseen, — prinssi ja tyttäreni herättivät täällä eilen täydellistä ihastusta. Ettekö ollut eilen täällä, herra Morcerf?
— Mikä prinssi? kysyi Albert.
— Prinssi Cavalcanti, jatkoi Danglars, joka itsepäisesti tahtoi nimittää Andreaa prinssiksi.
— Anteeksi, sanoi Albert, — en tiennyt häntä prinssiksi. Vai lauloi prinssi Cavalcanti eilen neiti Eugénien kanssa? Se mahtoi kuulua kauniilta, ja olen hyvin pahoillani, etten ollut sitä kuulemassa. Mutta en voinut noudattaa kutsuanne, sillä minun täytyi saattaa rouva Morcerfia vanhan paronitar Château-Renaud'n luo kuulemaan saksalaisten laulua.
Oltuaan sitten hetken vaiti hän jatkoi muina miehinä:
— Mutta saanko luvan tervehtiä neiti Danglars'ia?
— Odottakaa, odottakaa, minä pyydän, sanoi pankkiiri pidättäen nuorta miestä. — Kuunnelkaahan tuota ihanaa cavatinaa, ta, ta, ta, ti, ta, ti, ta, ta, se on hurmaava, kohta se loppuu … sekunti vielä. Mainiota! Bravo! Bravi! Brava.
Ja pankkiiri alkoi vimmoissaan taputtaa käsiään.