— Minäkö? Mistä sellaista voitte päätellä?
— Olin huomaavinani sen heidän tanssiaisissaan. Kreivitär, ylpeä Mercedes, korskea katalonialainen, joka tuskin suvaitsee avata suunsa vanhoille tuttavilleen, tarttui teidän käsivarteenne, meni kanssanne puutarhaan, poikkesi syrjäteille ja palasi vasta puolen tunnin päästä.
— Herra paroni, paroni, sanoi Albert, — te estätte meitä kuulemasta. Te suuri musiikinystävä olette nyt raakalainen!
— Hyvä on, hyvä on, herra pilkkakirves, sanoi Danglars.
Sitten hän jatkoi kääntyen Monte-Criston puoleen:
— Otatteko puhuaksenne siitä hänen isälleen?
— Mielelläni, jos toivotte.
— Mutta tällä kertaa asian pitää tulla selväksi. Pyytäköön tytärtäni poikansa vaimoksi, määrätköön hääpäivän, ilmoittakoon ehtonsa rahojen suhteen, niin että voimme tehdä sopimuksen tai sitten katkaista suhteemme. Mutta ymmärrättehän, asiassa ei saa enää viivytellä.
— Toimin parhaani mukaan.
— En väitä, että odottaisin häntä ilolla, mutta odotan kuitenkin. Pankkiirin, ymmärrättehän, tulee vastata sanastaan.