— Joutavaa puhetta, sanoi kreivi. — Moukka voisi siihen tyytyä, mutta ei kreivi Morcerf. Kun minunlaiseni mies tulee muistuttamaan toista lupauksesta, ja tämä lupaus rikotaan, niin on minulla ainakin oikeus kysyä, mikä on siihen syynä.
Danglars oli pelkuri, mutta ei tahtonut siltä näyttää. Morcerfin puhetapa suututti häntä.
— Selitys kyllä tulee, vastasi hän.
— Mitä sillä tarkoitatte?
— Että minulla on pätevät syyni, mutta että niitä on vaikea tuoda esiin.
— Mutta huomaattehan, etten voi tyytyä teidän vaitioloonne, sanoi Morcerf. — Otaksun siis, ettette tahdo suostua kihlausehdotukseeni.
— Olette väärässä, sanoi Danglars, — minä vain lykkään päätöksen tekemisen tuonnemmaksi, siinä kaikki.
— Mutta toivoakseni ette vaadi minua noudattamaan teidän oikkujanne, odottamaan siivosti ja nöyrästi sitä, että taas pääsisin armoihinne?
— Ellette voi odottaa, herra kreivi, niin pitäkäämme sopimuksiamme mitättöminä.
Ylpeä ja ärtynyt kreivi puri huuleensa niin, että verta vuoti, voidakseen olla puhkeamatta kiukkuisiin sanoihin. Hän ymmärsi, että ne tekisivät hänet vain naurettavaksi. Niinpä hän alkoi jo mennä ovea kohden, mutta muuttikin mieltään ja palasi. Hänen otsalleen nousi pilvi, loukattu ylpeys väistyi levottomuuden tieltä.