— Ei, sire, mutta odotan joka hetki. Lähdin tänä aamuna varhain, ja ehkä poissa ollessani on saapunut.
— Menkää prefektuuriin, ja ellei siellä ole, niin laatikaa, jatkoi Ludvig XVIII nauraen. — Niinhän tavallisesti tehdään, vai mitä?
— Oh, sire, sanoi ministeri, — Jumalan kiitos ei tässä suhteessa tarvitse mitään keksiä. Joka päivä saamme yltäkyllin mitä erilaisimpia tietoja ihmisiltä, jotka toivovat palkkaa siitä, mitä aikovat tehdä. He ilmoittavat jotakin umpimähkään ja toivovat, että jonakin päivänä odottamaton tapaus tekee heidän ennustuksensa todeksi.
— Hyvä on. Menkää, sanoi Ludvig XVIII, — ja muistakaa, että odotan teitä.
— Minä menen ja palaan heti, sire. Kymmenen minuutin päästä olen taas täällä.
— Ja minä, sire, sanoi herra Blacas, — menen noutamaan viestintuojani.
— Odottakaahan, odottakaahan, sanoi Ludvig XVIII. — Minun täytyy muuttaa teidän vaakunanne; annan teille kotkan, joka siivet levällään pitää kynsissään saalista, joka turhaan koettaa päästä pakoon, ja vaalilauseena on: Tenax.[6]
— Sire, minä tottelen, sanoi herra Blacas, joka kärsimättömänä puserteli nyrkkiään.
— Tahtoisin kuulla mielipiteenne lauseesta: molli fugiens anhelitu.[7] Tiedättehän, kysymys on hirvestä, joka pakenee sutta. Olettehan te metsästäjä ja suuri sudenpyytäjä? Mitä sellaisena miehenä pidätte tästä kohdasta, molli anhelitu?
— Mielestäni se on verraton, sire. Mutta viestintuojani on aivan samanlainen kuin tuo hirvikin, sillä hän on ajanut satakymmenen peninkulmaa postihevosilla vajaassa kolmessa päivässä.