— Missä tohtori on? huusi Villefort. — Missä hän viipyy?
Rouva Villefort tuli hitaasti portaita alas; kuului, miten astimet narisivat hänen jalkojensa alla. Toisessa kädessään hänellä oli nenäliinansa, jolla hän kuivasi kasvojaan, toisessa pullo englantilaista hajusuolaa.
Tultuaan ovelle hän ensiksi katsoi vanhukseen, jonka kasvot, lukuun ottamatta tällaisessa tapauksessa ilmenevää kauhua, osoittivat hänen voivan hyvin. Sen jälkeen hän katsahti kuolevaan.
Hän kalpeni ja hänen katseensa singahti palvelijasta tämän herraan.
— Mutta taivaan nimessä, missä tohtori on? huusi Villefort. — Hänhän tuli teidän huoneeseenne. Sehän on halvauskohtaus, näettehän sen. Iskemällä suonta voi hänet pelastaa.
— Onko hän äskettäin syönyt? kysyi rouva Villefort koettaen välttää kysymystä.
— Ei hän ole syönyt, sanoi Valentine, — mutta hän on tänä aamuna juossut, ollessaan toimittamassa isoisän asiaa. Palatessaan hän joi lasillisen mehuvettä.
— Miksi ei viiniä? kysyi rouva Villefort. — Mehuvesi ei tee hyvää.
— Mehuvettä oli karahvissa isoisän pöydällä. Barrois'n oli jano, hän joi mitä sattui saamaan.
Rouva Villefort vavahti. Noirtier loi häneen tutkivan katseen.