— Minun talossani, sanoi hän, — minun talossani!
— Olette virkamies, sanoi Avrigny, — esiintykää siis miehenä. Olette lainvalvoja, kunnioittakaa itseänne ja näyttäkää, että voitte uhrautua.
— Uhrautua!
— Juuri niin.
— Epäilette siis jotakuta määrättyä?
— En epäile ketään. Kuolema kolkuttaa oveanne, astuu sisään ja kulkee tarkkojen laskelmien mukaan huoneesta toiseen. No niin, olen päässyt hänen jäljilleen ja tunnen hänen kulkemansa tien. Teen samoin kuin muinaisajan viisaat, hapuilen, sillä ystävyyteni perhettänne kohtaan, kunnioitukseni teitä kohtaan ovat siteinä silmilläni, ja…
— Puhukaa suoraan, tohtori, minulla on kyllä rohkeutta kuulla.
— No niin, teidän talossanne, ehkä omassa suvussanne, on kamala olento, jommoisia vuosisata synnyttää vain muutamia. Locusta ja Agrippina elivät samaan aikaan, se oli poikkeus ja todistaa vain, kuinka kiihkeästi kohtalo tahtoi tuhota rikoksiinsa tahritun Rooman valtakunnan. Brunhilda ja Fredegunda ovat sivistyksen alkuajan tulos. Ajan, jolloin ihminen oppi vallitsemaan sielua, vaikkakin vain pahojen voimien avulla. No niin, kaikki nämä naiset olivat tai olivat olleet nuoria ja kauniita. Heidän poskillaan kukoisti viattomuuden kukka, niin kuin teidänkin talossanne elävän rikollisen poskilla.
Villefort kirkaisi, pani kätensä ristiin ja katsoi tohtoriin rukoilevasti. Mutta tämä jatkoi säälimättömästi:
— Etsikää, kenelle rikoksesta on hyötyä, sanoo oikeustieteellinen määritelmä…