— Äitinne perintö?
— Se on totta, äitini Oliva Corsinarin perintö.
— Entä kuinka suuri tämä osa omaisuuttanne on?
— Tunnustan suoraan, sanoi Andrea, — etten ole koskaan ottanut siitä selkoa, mutta luulen, että se nousee ainakin kahteen miljoonaan.
Danglars tunsi samaa riemua kuin saituri löytäessään kadonneen aarteen tai hukkuva, joka upottavan tyhjyyden sijasta tuntee jalkojensa alla maan.
— Siis, sanoi Andrea kumartaen hellän kunnioittavasti pankkiirille, — rohkenenko toivoa…
— Herra Andrea, sanoi Danglars, — toivokaa, ja ellei teidän puoleltanne mikään seikka estä tätä avioliittoa, on se päätetty asia. Mutta, jatkoi Danglars miettiväisesti, — mistä johtuu, ettei suojelijanne kreivi Monte-Cristo ole tullut esittämään tätä pyyntöä teidän kanssanne?
Andrea punastui hiukan.
— Tulen juuri kreivin luota, sanoi hän. — Hän on kyllä miellyttävä mies, mutta perin omituinen. Hän hyväksyi kyllä aikeeni ja sanoi, ettei isäni hänen luullakseen kieltäydy antamasta pääomaa haltuuni, lupailipa hän yrittää auttaakin minua tässä suhteessa. Mutta hän ei sanonut voivansa ottaa vastuulleen sitä, että ryhtyisi toisen puhemieheksi. Hänen puolustuksekseen on kuitenkin mainittava, että hän sanoi pitävänsä tätä avioliittoa kaikin puolin sopivana ja onnellisena. Hän ei tahtonut virallisesti tehdä mitään, mutta lupasi vastata kaikkiin teidän kysymyksiinne.
— Hyvä on.