— Vankilassa, sire.
— Ja asia tuntui teistä vakavalta?
— Niin vakavalta, sire, että kun tämän uutisen sain kuulla, keskellä omia kihlajaisiani, jätin kaikki, morsiameni ja ystäväni, siirsin kaiken myöhemmäksi ja kiirehdin laskemaan Teidän Majesteettinne jalkojen juureen sekä pelokkaat ajatukseni että vakuutuksen uskollisuudestani.
— Sehän on totta, sanoi Ludvig XVIII, — eikö ollut kysymys avioliitosta teidän ja neiti Saint-Méranin välillä?
— Oli, hän on Teidän Majesteettinne uskollisimman alamaisen tytär.
— Niin, niin, mutta palatkaamme tuohon salahankkeeseen.
— Sire, pelkään, ettei se ole enää mikään salahanke, vaan oikea salaliitto.
— Tällaisina aikoina, sanoi kuningas hymyillen, — on helppo suunnitella salaliitto, mutta paljon vaikeampi panna se täytäntöön, jo senkin vuoksi, että päästyämme isiemme valtaistuimelle pidämme silmämme auki menneisyyteen, nykyisyyteen ja tulevaisuuteen. Kymmenen kuukautta ovat ministerini pitäneet taukoamatta huolta siitä, että maan eteläranta on tarkkaan vartioitu. Jos Bonaparte astuu maihin Napolissa, niin liittovallat ovat aseissa jo ennen kuin hän on ennättänyt Piombinoon asti. Jos hän astuu maihin Toscanassa, niin hän on vihamiehen alueella. Jos hän tulee Ranskaan mukanaan kourallinen sotilaita, niin kukistamme hänet piankin, sillä kansa inhoaa häntä. Rauhoittukaa siis, mutta olkaa kuitenkin varma kuninkaallisesta kiitollisuudestamme.
— Kas, tuossahan on herra Dandré! huudahti herttua.
Samassa ilmestyi todellakin kynnykselle poliisiministeri kalpeana, vapisten, ja hänen silmänsä harhailivat aivan kuin hän olisi ollut sokaistu.