— Hyvä on, hyvä on, sanoi Andrea ärtyneesti. — Jos olet häirinnyt minua saadaksesi syödä kanssani aamiaista, niin paha sinut periköön!
— Poikani, sanoi Caderousse vakavasti, — syödessä keskustellaan. Kuinka kiittämätön oletkaan, etkö mielelläsi näe ystäviäsi? Minä ihan itken ilosta.
Caderousse itki todellakin, mutta vaikeata oli tietää, vaikuttiko ilo vai sipuli Gardin sillan majatalon entisen isännän kyynelrauhasiin.
— Pidä suusi kiinni, senkin tekopyhä! sanoi Andrea. — Sinäkö muka minusta välittäisit!
— Välitän, niin totta kuin piru minut muuten periköön. Se on heikkoutta, sanoi Caderousse, — mutta sille en mahda mitään.
— Eikä se estä sinua kutsumasta minua tänne joissakin katalissa aikeissa.
— Älä puhu joutavia, sanoi Caderousse pyyhkien puukkoaan isoon esiliinaansa. — Ellen pitäisi sinusta, kestäisinkö tätä surkeata elämää, johon olet minut tuominnut? Katselehan hiukan itseäsi, ylläsi on palvelijasi takki, sinulla on siis palvelijakin. Minulla ei ole, ja saan itse kuoria vihannekseni. Sinä halveksit minun ateriaani, koska syöt Hôtel des Princes'issa tai Café de Paris'ssa. Minullakin voisi olla palvelija ja vaunut, minäkin voisin syödä missä mieleni tekee. Miksi luovun siitä kaikesta? Ollakseni tuottamatta surua pikku Benedettolleni. Myönnä pois, että minäkin voisin elää sillä tavoin, häh?
Caderousse loi ilmeikkään katseen nuoreen mieheen.
— Otaksukaamme siis, että rakastat minua, myönsi Andrea. — Mutta miksi tahdot pakottaa minut syömään aamiaista kanssasi?
— Nähdäkseni sinut, poikani.