— Ja miten olette saanut tämän tiedonannon? kysyi kuningas.
Ministeri painoi päänsä alas, ja tumma puna nousi hänen kasvoilleen.
— Lennättimellä, änkytti hän.
Ludvig XVIII astui askelen eteenpäin ja laski käsivartensa rinnalleen ristiin samoin kuin Napoleon olisi tehnyt.
— Siis, sanoi hän kalveten suuttumuksesta, — onko seitsemän liittoutunutta armeijaa kukistanut tuon miehen, onko taivaan ihme asettanut minut isieni valtaistuimelle kahdenkymmenenviiden vuoden maanpaon jälkeen, olenko kaksikymmentä vuotta tutkinut, tarkastanut, pitänyt silmällä tämän minulle luvatun Ranskan oloja ja ihmisiä, jotta päästyäni päämäärääni valta särkyy ja murtuu käsiini!
— Sire, kohtalo on sen määrännyt, sanoi ministeri.
— Siis mitä vihamiehemme meistä sanoivat, olikin totta: Emme ole mitään oppineet emmekä mitään unohtaneet? Jos minut olisi petetty niin kuin hänet, niin se vielä lohduttaisi minua, mutta ympärilläni on miehiä, jotka olen kohottanut arvoasemiin ja joiden tuli vartioida turvallisuuttani enemmän kuin omaansa — sillä minun onneni oli heidänkin onnensa, ennen minua he eivät olleet mitään, minun jälkeeni eivät mitään. Ja kuitenkin joudun tuhon omaksi heidän kykenemättömyytensä ja velttoutensa tähden! Niin, hyvä herra, se on todellakin kohtalon määräys.
Ministeri seisoi kumarassa kuullessaan tämän kamalan tuomion. Herra Blacas kuivasi hikeävaluvaa otsaansa. Villefort hymyili sielussaan, sillä hän tunsi oman arvonsa nousevan.
— Sortua, jatkoi Ludvig XVIII, joka heti paikalla oli huomannut, mihin kuiluun hänen valtansa oli kaatumaisillaan, — sortua, ja saada siitä tieto lennättimellä! Mieluummin olisin tahtonut nousta mestauslavalle, niin kuin veljeni Ludvig XVI, kuin naurunalaisena tulla ajetuksi Tuileries'n portaita alas…
— Sire, sire, sopersi ministeri, — armoa…!