Ja hän juoksi ovelle.
Monte-Cristo seurasi häntä katseillaan ja näki hänen rientävän palvelijan luo, joka otti taskustaan pienen sinetillä suljetun käärön. Käärössä oli sanomalehti ja kirje.
— Kuka tämän kirjeen on lähettänyt? kysyi Albert kiihkeästi.
— Herra Beauchamp, vastasi Florentin.
— Onko Beauchamp lähettänyt teidätkin tänne?
— On. Hän kutsui minut luokseen, antoi minulle matkarahat ja otti minulta lupauksen, etten pysähtyisi, ennen kuin olen tavannut herran. Olen ajanut yhtä mittaa viisitoista tuntia.
Albert avasi vavisten kirjeen. Luettuaan ensimmäiset rivit hän kiljahti ja tarttui sanomalehteen. Hänen silmänsä himmenivät, polvensa horjahtivat, ja hän nojautui Florentiniin pysyäkseen pystyssä.
— Mies parka! mutisi Monte-Cristo niin hiljaa, ettei itsekään kuullut näitä säälin sanoja. — On siis totta, että isäin pahat teot tulevat lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen.
Tällä välin Albert oli hiukan tointunut ja jatkoi lukemistaan, hän ravisti hikistä tukkaansa ja rypisti sanomalehden ja kirjeen.
— Florentin, sanoi hän, — onko hevosenne siinä kunnossa, että sillä pääsee Pariisiin?