— Se kestäisi liian kauan, ja minä tarvitsen tuota pelkäämäänne väsymystä, sillä se tekee minulle hyvää.
Albert astui muutaman askelen horjuen aivan kuin kuulan satuttamana ja vaipui tuoliin oven viereen.
Kreivi ei nähnyt tätä toista pyörtymistä, sillä hän oli jo ikkunan luona huutamassa:
— Ali, ratsu herra Morcerfille! Nopeasti, hänellä on kiire!
Nämä sanat saivat Albertin tointumaan. Hän riensi ulos, kreivi seurasi häntä.
— Kiitos, sanoi nuori mies hypäten satulaan. — Palatkaa niin pian kuin voitte, Florentin. Mitä minun pitää sanoa saadakseni toisen hevosen?
— Ei mitään, jätätte vain tämän, ja teille satuloidaan heti toinen.
Albert aikoi lähteä, mutta pysähtyi vielä.
— Pidätte ehkä lähtöäni kummallisena, mielettömänä, sanoi nuori mies. — Ette ymmärrä, kuinka muutama sanomalehden rivi voi saada ihmisen epätoivoon. Lukekaa siis tämä lehti, lisäsi hän heittäen kreiville sanomalehden, — mutta vasta lähdettyäni, ettette näkisi minun punastuvan.
Ja kreivin kumartuessa ottamaan lehteä hän painoi kannukset hevosen kylkiin, joka kummastuneena siitä, että ratsumies luuli tarvitsevansa sellaisia keinoja, lähti kiitämään kuin nuoli.