— Kestäneekö se kauankaan! ajatteli Villefort jättäessään hyvästit poliisiministerille, jonka virkaura oli loppunut, ja katsellessaan, mistä saisi hevosen ajaakseensa asuntoonsa.
Muuan ajuri ajoi ohitse pitkin rantakatua. Villefort viittasi sille ja se lähestyi. Villefort painautui vaunujen istuimelle ja antautui kunnianhimoisten unelmien valtaan. Kymmenen minuuttia myöhemmin hän oli saapunut asuntoonsa. Hän käski valjastaa hevosensa kahden tunnin kuluttua ja pyysi aamiaista.
Hän aikoi juuri aloittaa ateriansa, kun kuului varma ja voimakas ovikellon soitto. Kamaripalvelija riensi avaamaan, ja Villefort kuuli äänen mainitsevan hänen nimeänsä.
— Kukahan jo tietää minun olevan täällä? ajatteli nuori mies.
Samassa astui kamaripalvelija sisään.
— No, kysyi Villefort, — mitä nyt? Kuka soitti ovikelloa? Kuka kysyy minua?
— Eräs vieras herra, joka ei tahdo mainita nimeään.
— Mitä! Vieras herrako, joka ei tahdo mainita nimeään? Mitä tuo vieras herra minusta tahtoo?
— Hän tahtoo puhutella herraa.
— Minuako?