Tämä kohtaus sai läsnäolijoiden mielet kuohuksiin, niin kuin pohjoistuuli saa puun lehdet lentämään.
"Kreivi Morcerf", sanoi puheenjohtaja, "älkää lannistuko vaan vastatkaa. Oikeus on yläpuolella kaikkien ja kohtelee kaikkia tasapuolisesti; se ei salli vastustajienne teitä sortaa, vaan antaa teille keinot puolustautuaksenne. Tahdotteko, että ryhdytään uusiin tutkimuksiin? Tahdotteko, että määrään kaksi jäsentä matkustamaan Janinaan? Puhukaa!"
Morcerf ei vastannut.
Silloin kaikki lautakunnan jäsenet katsoivat kauhuissaan toisiinsa. He tiesivät, että kreivi oli luonteeltaan voimakas ja väkivaltainen. Tämän miehen vastustuskyvyn saattoi riistää vain pelottavan voimakkaalla iskulla. He odottivat, että tätä unenkaltaista hiljaisuutta seuraisi herääminen kuin salaman isku.
"Mihin päätökseen tulette?" kysyi puheenjohtaja.
"En mihinkään", sanoi kreivi käheällä äänellä ja nousi.
"Ali-Tebelinin tytär on siis puhunut totta? Hän on siis pelottava todistaja, jonka väitteisiin ei syyllinen uskalla vastata kieltävästi? Olette siis todellakin tehnyt kaiken, mistä hän teitä syyttää?"
Kreivi loi ympärilleen epätoivoisen katseen, joka olisi voinut saada tiikeritkin heltymään, mutta ei voinut järkyttää tuomareita. Sitten hän nosti katseensa kupukattoa kohden, mutta loi sen taas maahan kai peläten, että katto voisi aueta ja paljastaa näkyviin toisen tuomioistuimen, taivaan, ja toisen tuomarin, Jumalan.
Sitten hän repäisi takkinsa auki, sillä hän tunsi tukehtuvansa, ja syöksyi ulos salista kuin mielipuoli. Hetkisen kaikuivat vielä hänen askelensa holvikaton alla, sitten kuului vaununpyörien jyrinä, kun ne vierivät rakennuksen porttiholvista.
"Hyvät herrat", sanoi puheenjohtaja, kun taas oli hiljaista, "onko kreivi Morcerf tehnyt petoksen, rikkonut sanansa ja käyttäytynyt kunnottomasti?"