— Ymmärrättehän, Beauchamp, että meidän pitää ryhtyä tutkimuksiin heti paikalla, viivyttelemättä. Jokainen viivytyksen hetki on minulle ikuisuus. Ilmiantajaa ei vielä ole rangaistu, hän siis voi toivoa pääsevänsä vapaaksi kaikesta. Ja kautta kunniani, siinä hän erehtyy!
— Kuulkaahan sanojani, Morcerf.
— Huomaan, että tiedätte jotakin. Sanokaa, ja annatte minulle elämän uudelleen.
— En voi sanoa olevani oikeilla jäljillä, mutta ainakin tämä on valonsäde pimeydessä. Seuraamalla tätä valoa ehkä pääsemme perille.
— Sanokaa, näettehän, että menehdyn kärsimättömyydestä.
— No niin, tahdon kertoa teille erään seikan, josta en tahtonut puhua Janinasta palatessani.
— Puhukaa.
— Tapaus on seuraava. Olin tietysti tiedustelemassa kaupungin suurimmalta pankkiirilta asiaa. Heti kun olin maininnut asiani, mutta en ollut vielä ennättänyt lausua nimeännekään, hän jo sanoi: "Arvaan kyllä, miksi tulette tänne." — "Kuinka niin?" — "Koska minulta kyseltiin samaa tuskin kaksi viikkoa sitten." — "Kuka kyseli?" — "Eräs pariisilainen pankkiiri, jonka kanssa olen asioissa." — "Minkä niminen?" — "Herra Danglars."
— Hän! huudahti Albert. — Hän on todellakin jo pitkän aikaa vainonnut isääni, jota hän sekä vihaa että kadehtii. Tuo muka kansanvaltainen mies ei voi antaa kreivi Morcerfille anteeksi sitä, että tämä on pääri. Entä sitten tuo kihlauksen purkaminen ilman mitään syytä! Hän se on ollut.
— Tutkikaa, Albert, mutta älkää hätäilkö, tutkikaa, sanon minä, ja jos asia on tosi…