— Kuka olette? kysyi kreivi hunnutetulta naiselta.
Tuntematon katsoi ympärilleen ollakseen varma siitä, ettei kukaan heitä nähnyt, kumartui aivan kuin olisi tahtonut laskeutua polvilleen, pani kätensä ristiin ja lausui epätoivoisella äänellä:
— Edmond, te ette saa surmata poikaani!
Kreivi astui askelen taapäin, huudahti heikosti ja pudotti pistoolin kädestään.
— Minkä nimen lausuittekaan, rouva Morcerf? sanoi hän.
— Teidän nimenne! huudahti vieras ja heitti harson kasvoiltaan, — teidän nimenne, jonka luultavasti minä yksin muistan. Edmond, rouva Morcerf ei tule teidän luoksenne, vaan Mercedes.
— Mercedes on kuollut, sanoi Monte-Cristo, — enkä tunne enää ketään sen nimistä.
— Mercedes elää ja Mercedes muistaa kaiken, sillä hän yksin tunsi teidät heti ensi hetkellä, jo ennen kuin teidät näkikään, äänestänne, Edmond, äänenne soinnusta. Ja siitä hetkestä asti hän teitä seuraa, pitää teitä silmällä, pelkää teitä, eikä hänen tarvinnut kysyä, mikä käsi iski herra Morcerfiin.
— Fernandiin, aioitte varmaankin sanoa, jatkoi Monte-Cristo katkeran ivallisesti. — Koska kerran muistelemme toistemme entisiä nimiä, niin käyttäkäämme niitä kaikista.
Ja Monte-Cristo oli lausunut tämän Fernand-nimen sellaisella vihalla, että Mercedes tunsi kauhun väreitä koko ruumiissaan.