— Antakaa minulle anteeksi, Edmond, antakaa anteeksi minulle, joka yhä vielä rakastan teitä!
Aviovaimon arvokkuus esti rakastavan naisen ja äidin tunnetta täydellisesti puhkeamasta esiin. Hänen otsansa painui melkein mattoon asti.
Kreivi riensi hänen luokseen, nosti hänet ylös ja talutti hänet tuoliin. Siinä istuessaan Mercedes katseli Monte-Criston miehekkäitä kasvoja, joille tuska ja viha olivat painaneet uhkaavan leimansa.
— Enkö musertaisi tätä kirottua sukua! mutisi hän. — Enkö tottelisi Jumalaa, joka nosti minut haudastani tätä rankaisua varten! Mahdotonta, rouva, mahdotonta!
— Edmond, sanoi äitiparka koettaen kaikkia keinoja, — koska kerran sanon teitä Edmondiksi, niin miksi ette sano minua Mercedekseksi?
— Mercedes, kertasi Monte-Cristo, — Mercedes! Olette oikeassa, vieläkin tuntuu suloiselta lausua tuo nimi, ja ensi kerran pitkiin aikoihin se tulee selvästi huuliltani. Mercedes, olen hokenut nimeänne, kun olen suruissani huokaillut, tuskasta valittanut ja kun rintani on epätoivosta korissut, olen sitä hokenut kyyristyessäni vilusta väristen tyrmäni olkivuoteelle, olen sitä hokenut ollessani tukehtumaisillani kuumuuteen ja viruessani kammioni kivipermannolla. Mercedes, minun täytyy saada kostaa, sillä neljätoista vuotta olen kärsinyt, neljätoista vuotta itkenyt ja kironnut, nyt minun täytyy saada kostaa, Mercedes.
Ja peläten taipuvansa rakastettunsa pyyntöihin kreivi kutsui kaikki muistot vihansa avuksi.
— Kostakaa siis, Edmond, huudahti onneton äiti, — mutta kostakaa syyllisille, kostakaa hänelle, kostakaa minulle, mutta älkää pojalleni.
— Raamatussa sanotaan, vastasi Monte-Cristo: — "Isäin pahat teot tulevat lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen." Koska Jumala itse tämän profeetalleen saneli, niin miksi minä olisin Jumalaa parempi?
— Siksi, että Jumalalla on aika ja ikuisuus, joka ihmisiltä puuttuu.