— En pyydä teiltä mitään tunnustuksia, rakas ystävä, teen teille vain kysymyksen. Vastatkaa ainoastaan myöntävästi tai kieltävästi, muuta en pyydä.
— Rakastan erästä nuorta tyttöä, kreivi.
— Rakastatteko häntä syvästikin?
— Enemmän kuin elämääni.
— Siis sekin toivo sammui, sanoi Monte-Cristo.
Sitten hän lisäsi huoaten:
— Haydée-parka!
— Toden totta, huudahti Morrel, — ellen tietäisi teitä rohkeaksi, luulisin teidän pelkäävän.
— Siksi, että ajattelen erästä, joka minun täytyy jättää, ja se tekee minut surulliseksi. Niinkö huonosti sotilas ymmärtää, mikä on rohkeutta? Surisinko sitä, että luovun elämästäni? Mitä minä välitän kuolemasta tai elämästä, minä, joka olen viettänyt kaksikymmentä vuotta elämän ja kuoleman välillä? Olkaa rauhassa, Morrel, jos tämä on heikkoutta, niin näytän sen vain teille. Tiedän, että elämä on salonki, josta on lähdettävä kohteliaasti ja kunniallisesti, nimittäin kumartaen ja maksaen pelivelkansa.
— Tuo on miehekästä puhetta, sanoi Morrel. — Asiasta toiseen, toitteko ampuma-aseet?