Osoittaen aavistavani, minkä päätöksen aiotte panna täytäntöön, luulen myöskin voivani näyttää teille, mitä on hienotunteisuus. Olette vapaa, jätätte kreivin talon ja otatte luoksenne äitinne, joka on vapaa, niin kuin tekin olette. Mutta muistakaa, että olette hänelle enemmän velkaa kuin koskaan voitte suorittaa, te jalo nuorukainen. Säilyttäkää voimanne taistelua varten, vaatikaa itsellenne kärsimykset, mutta säästäkää häneltä puutteet, jotka väistämättä seuraavat ensimmäisiä ponnistuksianne, sillä hän ei ansaitse onnettomuuden varjoakaan, eikä sallimus tahdo, että syytön saa kärsiä syyllisen tähden.
Tiedän, että aiotte lähteä kodistanne Helder-kadun varrelta ottamatta mitään mukaanne. Älkää koettako tutkia, miten sen olen saanut tietää, pääasia on, että sen tiedän. Kuulkaa minua, Albert.
Kaksikymmentäviisi vuotta sitten palasin hyvin iloisena ja ylpeänä isänmaahani. Minulla oli morsian, Albert, pyhä nuori tyttö, jota jumaloin, ja toin morsiamelleni sataviisikymmentä kultarahaa, jotka olin työlläni vaivalloisesti koonnut. Tämä rahamäärä kuului hänelle, häntä varten se oli tuotu ja kun tiesin, kuinka petollinen meri on, kaivoin aarteemme sen talon pieneen puutarhaan, missä isäni asui Marseillessa, Meilhan-kadun varrella.
Äitinne tuntee kyllä tämän pienen talon, Albert. Kun viimeksi kuljin Marseillen kautta tullessani Pariisiin, menin katsomaan tätä taloa, johon liittyi niin monta surullista muistoa, ja eräänä iltana kaivoin kuokalla sitä kohtaa, jonne olin aarteen kätkenyt. Rautainen laatikko oli vielä entisellä paikallaan, kukaan ei ollut siihen koskenut. Se on puutarhan nurkassa, viikunapuun alla, jonka isäni istutti samana päivänä, jolloin minä synnyin.
No niin, Albert, tämä sama rahamäärä, jonka avulla muinoin olisin yrittänyt tehdä rakastamani naisen elämän huolettomaksi ja rauhalliseksi, se voidaan nyt omituisen ja surullisen sattuman kautta käyttää samaan tarkoitukseen. Ymmärtäkää oikein ajatukseni, minun, joka voisin hänelle antaa miljoonia, mutta tarjoankin vain palasen mustaa leipää, joka on ollut unohtuneena siitä asti, kun jouduin rakastamastani olennosta eroon.
Olette jalomielinen mies, Albert, mutta ehkä teitä kuitenkin sokaisee ylpeys tai suuttumus. Jos hylkäätte tarjoukseni, jos pyydätte toiselta sitä, mikä minulla on oikeus teille antaa, niin sanon, ettette menettele jalomielisesti. Älkää kieltäkö äitiänne ottamasta vastaan elatustaan siltä mieheltä, jonka isän teidän isänne surmasi nälkään ja epätoivoon.
Albert odotti kalpeana ja liikuttuneena äitinsä päätöstä.
Mercedes loi taivasta kohden katseen, jota on mahdoton kuvata.
— Minä otan sen vastaan, sanoi hän. — Hänellä on oikeus maksaa minulle myötäjäiset, jotka vien mukanani luostariin.
Ja tarttuen poikansa käsivarteen hän astui portaita alas reippaammin kuin ehkä itsekään oli kuvitellut.