— Tässä olen, sanoi nuori tyttö, joka kuullessaan vaunujen äänen oli tullut yläkerrasta ja katsoi säteilevänä kreiviin nähdessään hänet elossa ja haavoittumattomana.
Bertuccio poistui.
Haydée päästi valloilleen koko sen riemun, mitä tytär tuntee nähdessään jälleen isänsä, koko sen autuuden, mitä rakastajatar tuntee kohdatessaan armaansa. Vaikka Monte-Criston ilo ei ollutkaan yhtä tulvehtiva, niin se oli yhtä suuri. Kauan kärsineille sydämille on ilo samaa kuin kaste päivän polttamille kukille; sydän ja maa imevät ahnaasti virkistävän sateen, vaikka muut eivät mitään näekään. Monte-Criston kreivi oli muutaman päivän ajan ymmärtänyt sen, mitä hän ei enää tohtinut toivoakaan, nimittäin, että maailmassa oli kaksi Mercedestä ja että hän vielä kerran saattoi tulla onnelliseksi.
Hänen onnea janoava katseensa uppoutui Haydéen kosteihin silmiin, kun ovi äkkiä aukeni. Kreivi rypisti kulmiaan.
— Herra Morcerf, sanoi Baptistin, aivan kuin tämä yksi sana olisi riittänyt hänen puolustuksekseen.
Kreivin kasvot kirkastuivat todellakin.
— Kumpi, kysyi hän, — vicomte vai kreivi?
— Kreivi!
— Hyvä Jumala! huudahti Haydée. — Eikö kaikki vielä olekaan päättynyt?
— En tiedä, onko kaikki päättynyt, armas lapseni, sanoi kreivi tarttuen nuoren tytön käsiin, — mutta sen tiedän, ettei sinun tarvitse enää mitään pelätä.