— Niin, isä, sanoi Valentine, — niin on asian laita. Äsken ennen tänne tuloani join lasillisen sokerivettä ja jätin toisen puolen juomatta, niin katkeralta se tuntui.
Noirtier kalpeni, hän ilmaisi haluavansa puhua.
Valentine nousi mennäkseen noutamaan sanakirjaa.
Noirtier seurasi häntä levottomin katsein.
Veri oli noussut nuoren tytön päähän, ja hänen poskensa tulivat punaisiksi!
— Kas, sanoi hän menettämättä mitään iloisuudestaan, — kummallista, minua pyörryttää! Onkohan auringonvalo häikäissyt silmiäni.
Ja hän tarttui ikkunan hakaan pysyäkseen pystyssä.
— Eihän nyt aurinko paista, sanoi Morrel levottomana sekä Noirtier'n katseesta että Valentinen pahoinvoinnista.
Hän riensi Valentinen luo. Nuori tyttö hymyili.
— Rauhoittukaa, isä, sanoi hän Noirtier'lle, — rauhoittukaa, Maximilien, ei se ole mitään, se on jo ohi. Mutta kuulkaahan, eivätkö vaunut aja pihaan?