Silloin saapui Valentine, ja kumarrukset alkoivat uudelleen.
— Rakas ystävä, sanoi paronitar nuorten tyttöjen kätellessä toisiaan, — olen Eugénien kanssa rientänyt teille ensimmäisenä ilmoittamaan, että tyttäreni ja prinssi Cavalcantin kihlaus julkaistaan kohta.
Danglars oli ottanut käytäntöön prinssi-nimen. Kansanmielisen pankkiirin korvissa se kaikui paremmalta kuin kreivi.
— Sallikaa minun sydämestäni onnitella teitä, vastasi rouva Villefort. — Prinssi Cavalcanti näyttää olevan harvinaisen oivallinen nuori mies.
— Kuulkaahan, sanoi paronitar hymyillen, — puhukaamme vapaasti kuin hyvät ystävät ainakin. Minun täytyy tunnustaa, että prinssi ei vielä ole se, miksi hänen täytyy tulla. Hänessä on jotakin outoa, josta me ranskalaiset heti tunnemme saksalaisen ja italialaisen aatelismiehen. Mutta hänellä on hyvin hyvä sydän, hän on sukkela, ja mitä varallisuuteen tulee, niin herra Danglars väittää sitä majesteetilliseksi; juuri sitä sanaa hän käyttää.
— Ja toisekseen, sanoi Eugénie selaillen rouva Villefort'in albumia, — lisätkää vielä, että te pidätte erikoisen paljon tuosta nuoresta miehestä.
— Ja, sanoi rouva Villefort, — minun ei kai tarvitse kysyäkään, että te siinä suhteessa olette aivan samanlainen?
— Minäkö! vastasi Eugénie suorasukaisesti kuten aina. — Minä, en vähääkään. Minun kutsumukseni ei ollut sitoa itseäni talouteen ja mieheen, olkoon hän kuka tahansa. Minun kutsumukseni oli tulla taiteilijaksi, siis olla vapaa vallitsemaan sydäntäni, itseäni ja ajatuksiani.
Eugénie lausui nämä sanat niin varmasti ja voimakkaasti, että puna nousi Valentinen poskille. Arka nuori tyttö ei voinut ymmärtää tätä voimakasta luonnetta, jossa ei näyttänyt olevan hituistakaan naisellista arkuutta.
— Sitä paitsi, jatkoi Eugénie, — koska vastoin tahtoani olen määrätty menemään naimisiin, niin saan luvan kiittää kohtaloa, joka saattoi Albert de Morcerfin halveksimaan minua. Olisinhan muuten tällä hetkellä kunniattoman miehen puoliso.