— Entä sitten? kysyi Danglars.
— Olen koettanut kaikin voimin totella, jatkoi Eugénie, — mutta nyt, kun ratkaiseva hetki on tullut, huomaan, etten parhaimmalla tahdollanikaan voi totella.
— Mutta mikä on syynä tähän kieltäytymiseen? kysyi Danglars. Hän oli keskinkertaisen lahjakas mies, ja siksi moinen säälimätön logiikka, pitkällisen mietiskelyn ja voimakkaan tahdon tulos, aivan masensi hänet.
— Syykö, vastasi nuori tyttö, — hyvä Jumala, ei suinkaan se, että tämä mies olisi rumempi, tyhmempi tai vastenmielisempi kuin joku toinen; Andrea Cavalcanti voi niiden mielestä, jotka arvostelevat ihmistä ulkomuodon ja vartalon mukaan, olla jokseenkin kaunis mies. En myöskään pidä kenestäkään muusta enemmän kuin hänestä, sellaista tekevät koulutytöt, ja minä olen jo sen ajan yläpuolella. En rakasta ketään, tiedättehän sen? En siis käsitä, miksi minun pitäisi kiinnittää elämääni toinen ihminen. Onhan joku viisas mies sanonut: "Ei mitään liikaa", ja sen lisäksi: "Kantakaa kaikki mukananne." Olen nämä molemmat lauseet oppinut sekä kreikan- että latinankielellä. Toisen on muistaakseni sanonut Phaidra ja toisen Bias. No niin, rakas isä, elämän suuressa haaksirikossa, sillä elämä on ainaista toiveittemme haaksirikkoa, heitän mereen tarpeettoman taakan, jäljelle jää ainoastaan oma tahtoni, ja olen päättänyt elää yksin ja siis aivan vapaana.
— Onneton, onneton! sopersi Danglars kalveten, sillä pitkästä kokemuksesta hän jo tiesi, kuinka järkähtämättömiä nämä äkkiä ilmaantuneet esteet olivat.
— Onneton, jatkoi Eugénie, — sanoitteko minua onnettomaksi? Onneton en suinkaan ole, ja tuo huudahdus tuntuu sekä teatraaliselta että teeskennellyltä. Päinvastoin olen onnellinen, ja sanokaahan, mitä onnestani puuttuu? Olen ihmisten mielestä kaunis, ja siksi kaikki ottavat minut suosiollisesti vastaan. Pidän hyvästä kohtelusta, sillä siitä kasvot kirkastuvat, ja ympäristö tuntuu silloin vähemmän rumalta. Minulla on jokseenkin hyvä äly ja kohtalainen tunne-elämä ja osaan sen vuoksi ottaa elämästä sen, mikä minulle sopii, aivan samoin kuin apina halkaisee pähkinän ottaakseen sen sydämen. Olen rikas, sillä teillä on suuri omaisuus, olen ainoa tytär, ettekä te ole noita teatteri-isiä, jotka tekevät tyttärensä perinnöttömiksi sen vuoksi, että nämä eivät tahdo lahjoittaa heille lapsenlapsia. Kaikki varteenotettava laki on sen lisäksi kieltänyt teitä tekemästä minua perinnöttömäksi, ainakaan kokonaan, samoin kuin se on teiltä riistänyt vallan pakottaa minua menemään jonkun tietyn miehen puolisoksi. Kun siis olen kaunis, älykäs ja lahjakas, niin kuin näytelmissä sanotaan, ja sen lisäksi rikas, niin sehän on onnea! Miksi sanotte minua onnettomaksi?
Nähdessään tyttärensä seisovan siinä hymyilevänä ja hävyttömyyteen asti ylpeänä Danglars ei voinut olla suuttumuksesta karjaisematta. Mutta tyttären tutkiva katse ja rypistyneet silmäkulmat saivat hänet kääntymään poispäin, ja hän tyyntyi heti, varovaisuuden rautakäden lannistamana.
— Toden totta, tyttäreni, vastasi hän hymyillen, — olette todellakin kaikkea, mitä väitätte olevanne, lukuun ottamatta erästä kohtaa, josta kerskailitte. En tahdo sanoa sitä teille liian jyrkästi, annan teidän mieluummin arvata.
Eugénie katsoi kummastuneena Danglars'iin nähdessään, ettei kaikkia niitä jalokiviä, joita hän kiinnitti ylpeytensä kruunuun, pidettykään oikeina.
— Tyttäreni, jatkoi Danglars, — olette täydellisesti selittänyt kaikki ne syyt, joiden perusteella teidänlaisenne päättäväinen tyttö ei tahdo mennä naimisiin. Nyt minä puolestani selitän, millä perusteella olen tahtonut tyttäreni naittaa.