— Niin kyllä, mutta nuo viisi ja puoli miljoonaa eivät ole omia rahojani, ne vain osoittavat, kuinka paljon minuun luotetaan. Kun olen tullut tunnetuksi kansanvaltaisena pankkiirina, olen saavuttanut sairaalojen luottamuksen, nuo viisi ja puoli miljoonaa ovat sairaalojen rahoja. Olisin kyllä aikaisemmin uskaltanut käyttää niitä, mutta kun tiedetään, kuinka paljon olen menettänyt, alkaa luottoni vähetä. Milloin tahansa voi sairaalahallitus vaatia rahansa, ja jos olen käyttänyt ne johonkin muuhun, minun täytyy tehdä häpeällinen vararikko. Ymmärrättehän, etten tarkoita niitä vararikkoja, joilla rikastuu, vaan niitä, joista köyhtyy. Kun menette naimisiin ja saan nuo kolme miljoonaa, tai ihmiset ainakin uskovat, että olen ne saanut, varmistuu luottoni ja varallisuuteni, joka on uponnut kieron onnen kaivamiin kuiluihin, palaa jälleen. Ymmärrättekö?
— Täydellisesti. Te panttaatte minut kolmesta miljoonasta, eikö niin?
— Mitä suurempi summa, sitä mairittelevampaa se on teille; siitä käsitätte oman arvonne.
— Kiitos. Vielä sana. Lupaatteko käyttää niin paljon kuin haluatte herra Cavalcantin kautta tulevan rahamäärän numerolukua koskematta itse pääomaan? Tämä ei johdu mistään itsekkyydestä, ei muusta kuin hienotunteisuudesta. Tahdon kyllä auttaa teitä lujittamaan rikkauttanne, mutta en hävittämään toisten omaisuutta.
— Mutta sanoinhan minä, huudahti Danglars, — että noilla kolmella miljoonalla…
— Luuletteko voivanne suoriutua pulasta koskematta noihin kolmeen miljoonaan?
— Luulen, mutta tietysti sillä edellytyksellä, että avioliitto vahvistaa luottoani.
— Voitteko maksaa herra Cavalcantille ne viisisataatuhatta frangia, jotka olette luvannut myötäjäisikseni?
— Palatessamme pormestarin luota hän saa ne.
— Hyvä on!