Hän oli astunut virkahuoneeseen varmana siitä, että Villefort vapisisi hänet nähdessään, mutta sen sijaan hän vapisikin itse. Villefort odotti häntä nojaten kyynärpäätään pöytään.
Hän seisahtui ovelle. Villefort katsoi häntä kuin tuntematonta. Viimein, kun laivanvarustaja oli hetken neuvottomana käännellyt ja väännellyt hattuaan käsissään, Villefort sanoi:
— Herra Morrel luullakseni?
— Niin, minä itse, vastasi laivanvarustaja.
— Tulkaa siis lähemmäksi, jatkoi virkamies tehden hänelle suopean liikkeen, — ja sanokaa, minkä johdosta minulla on kunnia nähdä teidät luonani.
— Ettekö sitä aavista? kysyi Morrel.
— En, en vähääkään. Se ei estä minua kaikin tavoin auttamasta teitä, jos se vain minusta riippuu.
— Se riippuu kokonaan teistä, sanoi Morrel.
— Selittäkää siis.
— Hyvä herra, sanoi Morrel, joka puhuessaan varmistui, koska tiesi asiansa oikeaksi ja asemansa selväksi. — Muistattehan, että vähän ennen kuin hänen majesteettinsa keisari astui maihin, tulin rukoilemaan teitä olemaan suopea eräälle nuorelle miehelle, laivani perämiehelle. Häntä syytettiin siitä, niin kuin hyvin muistanette, että hän oli ollut suhteissa Elban saareen. Nämä suhteet, jotka siihen aikaan olivat rikos, ovat nyt ansio. Palvelitte silloin Ludvig XVIII:tta ettekä säälinyt miestä. Teitte velvollisuutenne. Nyt palvelette Napoleonia, ja teidän tulee suojella tuota nuorta miestä. Sekin on velvollisuutenne. Tulen siis kysymään teiltä, miten hänen on käynyt.