Jos Morrel olisi ollut viekkaampi tai olisi ymmärtänyt asian paremmin, niin hänen mielestään olisi ollut kummallista, ettei kuninkaallisen prokuraattorin sijainen käskenyt häntä kääntymään niiden puoleen, joiden huostassa vankiluettelot olivat, vankilan kuvernöörin tai maakunnan prefektin puoleen. Mutta Morrel, joka koko ajan odotti näkevänsä pelkoa Villefort'issa, ei nähnytkään muuta kuin alistuvaisuutta. Villefort oli osunut oikeaan.
— En, minä en erehdy, sanoi Morrel. — Sitä paitsi tunnen poikaparan kymmenvuotiaasta asti, ja hän on ollut palveluksessani neljä vuotta. Muistattehan käyntini täällä? Kuusi viikkoa sitten tulin pyytämään, että olisitte lempeä; samoin tulen nyt pyytämään, että olisitte oikeudenmukainen. Edellisellä kerralla kohtelitte minua jokseenkin tylysti ja lähetitte kärsimättömänä luotanne. Siihen aikaan olivat kuningasmieliset ankaria bonapartelaisia kohtaan!
— Hyvä herra, sanoi Villefort kekseliääseen ja kylmäveriseen tapaansa, — olin siihen aikaan kuningasmielinen, sillä pidin bourboneja sekä valtaistuimen laillisina perijöinä että kansan valitsemina. Mutta Napoleonin nerous on voittanut. Laillinen hallitsija on se, jota kansa rakastaa.
— Tätäpä on hauska kuulla, sanoi Morrel rehellisellä ja suoralla tavallaan, — hauskaa on kuulla teidän puhuvan noin, ja minä ennustan, että se merkitsee hyvää Edmondille.
— Odottakaahan, sanoi Villefort selaillen toista luetteloa. — Nyt löysin. Hän oli merimies, joka aikoi mennä naimisiin erään katalonialaisen tytön kanssa? Niin, niin, nyt muistan aivan selvästi. Asia oli hyvin arveluttava.
— Kuinka niin?
— Tiedättehän, että minun luotani hänet vietiin oikeuspalatsin vankilaan.
— Niin. Entä sitten?
— No niin, lähetin ilmoituksen Pariisiin. Lähetin sinne häneltä löydetyt paperit. Olihan se velvollisuuteni, sen ymmärrätte … ja kahdeksan päivän pidätyksen jälkeen vietiin vanki pois.
— Vietiin pois! huudahti Morrel. — Mutta miten on poikarukan käynyt?