Paronitar oli todellakin toivonut Eugénien joutuvan naimisiin päästäkseen holhoamasta hänenkaltaistaan vaikeasti käsiteltävää olentoa. Perheissä vallitsevan salaisen lain mukaan on äidillä vaikutusvaltaa tyttäreensä vain siinä tapauksessa, että hän on tyttärensä silmissä viisauden ja täydellisyyden perikuva. Rouva Danglars pelkäsi Eugénien terävää huomiokykyä ja neiti d'Armillyn neuvoja. Hän oli muutaman kerran huomannut tyttärensä luovan halveksivia katseita Debrayhen: tytär ilmeisesti tiesi, millä tunne- ja rahasiteillä hänen äitinsä oli liittynyt ministerinsihteeriin. Jos paronittarella olisi ollut terävämpi huomiokyky, olisi hän nähnyt, ettei Eugénie halveksinut Debraytä siksi, että tämä oli heidän kodissaan loukkauskivenä ja riidanaiheena, vaan siksi, että Debray hänen mielestään oli niitä olentoja, joita Diogenes koetti olla enää sanomatta ihmisiksi ja jotka Platon määritteli kaksijalkaisiksi höyhenettömiksi eläimiksi.
Tässä maailmassa on jokaisella oma kantansa, joka estää häntä näkemästä toisen kantaa, ja rouva Danglars oli siis omalta kannaltaan katsoen hyvin pahoillaan siitä, että Eugénien avioliitosta ei ollut tullutkaan mitään. Hän ei välittänyt siitä, oliko avioliitto kaikin puolin sopiva, arvokas, ja tuliko hänen tyttärensä onnelliseksi. Ei, hän halusi vain päästä vapaaksi.
Hän riensi siis, niin kuin olemme kertoneet, Debrayn luo, joka oltuaan läsnä avioliittosopimuksen allekirjoitustilaisuudessa ja sitä seuranneessa hälinässä oli mennyt klubiinsa keskustellakseen siellä muutamien ystäviensä kanssa samasta asiasta kuin kolme neljäsosaa tämän juoruavan kaupungin asukkaista, jota sanotaan maailman pääkaupungiksi.
Samaan aikaan kun rouva Danglars mustassa puvussa ja paksu harso silmillään astui Debrayn huoneistoon vieviä portaita, vaikka portinvartija oli ilmoittanut, että herra Debray oli poissa kotoaan, samaan aikaan koetti Debray torjua erään ystävän todistelua, jonka mukaan hänen, Debrayn, velvollisuus perheen ystävänä oli moisen räikeän häväistysjutun jälkeen mennä heti naimisiin Eugénien ja hänen kahden miljoonansa kanssa.
Debray koetti puolustautua kuin mies, joka mielellään antaa voittaa itsensä, sillä tämä ajatus oli usein johtunut hänen mieleensä. Mutta kun hän tunsi Eugénien riippumattomuutta rakastavan ja ylpeän luonteen, asettui hän toisinaan vastustavalle kannalle ja selitti, että tämä avioliitto oli aivan mahdoton. Kuitenkin hän samalla antoi vallan kiusaukselle, joka moralistien mielipiteen mukaan valvoo taukoamatta puhtaimman ja kunnollisimmankin miehen sielun pohjalla, aivan samoin kuin saatana valvoo ristin takana. Teenjuontia, kortinpeluuta ja innokasta keskustelua kesti kello yhteen asti yöllä.
Tällä välin rouva Danglars, jonka Lucienin palvelija oli saattanut sisään, odotti harso kasvoillaan ja sykkivin sydämin vihreässä salongissa kahden kukkalaitteen välissä, jotka hän itse samana aamuna oli lähettänyt. Ne oli Lucien itse asettanut paikoilleen, järjestänyt ja laitellut, ja tämä huolellisuus sai rouva Danglars'in antamaan anteeksi hänen viipymisensä. Kahtakymmentä vailla kaksitoista hän kuitenkin väsyi odottamaan, astui vaunuihinsa ja ajoi kotiinsa.
Hienon maailman naiset ovat siinä suhteessa samanlaisia kuin rikastuneet ilotytöt, että he eivät tavallisesti saavu kotiinsa jälkeen puoliyön. Siksi paronitar palasi kotiin yhtä varovaisesti kuin Eugénie sieltä oli lähtenyt, hän astui varpaillaan ja sydän kurkussa portaita huoneistoonsa, joka oli, niin kuin tiedämme, Eugénien huoneiston vieressä. Hän ei mitenkään tahtonut antaa aihetta huomautuksiin. Tämä ainakin siinä suhteessa kunnioitettava naisparka uskoi varmasti, että tytär oli aivan viaton ja kunnioitti täydellisesti kotiaan.
Palattuaan huoneeseensa hän kuunteli Eugénien ovella; kun hän ei kuullut mitään ääniä, hän koetti avata oven, mutta se olikin lukossa.
Rouva Danglars luuli, että Eugénie uupuneena kaikista mielenliikutuksista oli mennyt vuoteeseensa ja nukkui. Hän kutsui kamarineidin luokseen ja tiedusteli asiaa häneltä.
— Neiti Eugénie meni huoneeseensa neiti d'Armillyn seurassa, selitti kamarineiti. — Sitten he joivat teetä yhdessä ja lähettivät minut pois sanoen, etteivät minua tarvitse.