— Te olette säälimätön muita kohtaan. Minä sanon teille: kerran ollaan säälimättömiä teitäkin kohtaan!
— Olkoon niin! sanoi Villefort nostaen kätensä uhkaavasti taivasta kohden.
— Lykätkää tämän onnettoman asia edes seuraavaan istuntoon, jos hän joutuu kiinni. Siten voitamme aikaa kuusi kuukautta ja hänet ennätetään unohtaa.
— En, sanoi Villefort. — Minulla on vielä viisi päivää aikaa. Tutkimukset on tehty. Viidessä päivässä on aikaa enemmän kuin tarvitsenkaan. Mutta ettekö ymmärrä, että minäkin kaipaan unohtamista? No niin, kun teen työtä — ja minä teen työtä yötä päivää — tulee hetki, jolloin unohdan kaiken muun, ja kun kaiken unohdan, olen onnellinen, niin kuin kuollut on onnellinen. Ja sehän on sentään suloisempaa kuin kärsiminen.
— Hän on paennut, antakaa hänen paeta, toimettomuudella voi helposti osoittaa laupeutta.
— Johan sanoin, että se on myöhäistä; aamulla varhain oli lennätinlaitos toimessa, ja tällä hetkellä…
— Armollinen herra, sanoi palvelija astuen sisään, — eräs ratsumies toi tämän kirjeen sisäasiainministeriöstä.
Villefort otti kirjeen ja avasi sen nopeasti. Rouva Danglars värisi kauhusta, Villefort vavahti ilosta.
— Hän on joutunut kiinni! huudahti Villefort. — Hän on joutunut kiinni Compiègnessa. Asia on siis selvä.
Rouva Danglars nousi jäykkänä ja kalpeana.