— Tietysti. Älkäämme hukatko aikaa, olemmehan hukanneet sitä jo liiaksikin.
— Niin, niin, poikaraukka odottaa, kärsii, ehkä on epätoivoissaankin.
Villefort värisi ajatellessaan tuota vankia, joka tyrmän pimeydessä ja yksinäisyydessä kirosi häntä. Mutta hän oli jo mennyt liian pitkälle voidakseen peräytyä. Dantèsin täytyi murskautua hänen kunnianhimonsa pyörien alle.
— Olen valmis, sanoi laivanvarustaja istuen Villefort'in kynä kädessään.
Villefort saneli anomuksen, jossa hän tietysti mitä jaloimmassa tarkoituksessa kuvaili suurin sanoin Dantèsin isänmaallisuutta ja niitä palveluksia, joita hän oli tehnyt bonapartelaiselle liikkeelle. Tässä anomuksessa oli Dantèsista tullut Napoleonin paluun innokkain auttaja. Selväähän oli, että ministeri nähdessään tällaisen kirjelmän heti paikalla saattaa oikeuden voimaan.
Kun anomus oli valmis, luki Villefort sen ääneen.
— Nyt se on valmis, ja nyt voitte luottaa minuun.
— Ja anomus lähetetään heti?
— Vielä tänään.
— Teidän suosituksellanne varustettuna?