Nuori tyttö muisti Monte-Criston kamalat sanat. Hän oli näkevinään naisen toisessa kädessä pitkän ja terävän tikarin. Hän ponnisti silloin viimeisetkin voimansa ja koetti sulkea silmänsä, mutta tämän arimman aistimemme herkin toiminta, joka tavallisissa oloissa on niin perin yksinkertainen, tuntui tällä hetkellä melkein mahdottomalta.
Kun kaikki oli hiljaista ja Valentine taas hengitti tasaisesti, oli rouva Villefort vakuutettu siitä, että tyttö nukkui. Hän ojensi uudelleen kätensä ja pysytellen vuoteen pääpuolen verhojen suojassa puoliksi piilossa hän tyhjensi loput pullosta Valentinen lasiin.
Sitten hän vetäytyi pois, eikä pieninkään ääni ilmaissut Valentinelle, että hän oli lähtenyt.
Tyttö oli vain nähnyt käsivarren katoavan, ei muuta, viisikolmattavuotiaan nuoren, kauniin naisen pyöreän, siromuotoisen käden, joka oli kaatanut myrkkyä.
Mahdotonta on kuvailla, mitä Valentine tunsi sinä puolentoista minuutin aikana, jonka rouva Villefort viipyi hänen huoneessaan.
Kirjakaapista kuuluva raapaisu havahdutti nuoren tytön herpaantumisesta.
Hän kohotti vaivalloisesti päätään.
Ovi aukeni uudelleen hiljaa, ja Monte-Cristo astui sisään.
— No, kysyi kreivi, — epäilettekö vieläkin?
— Hyvä Jumala! sopersi nuori tyttö.