— Ja opastatteko meitä? huudahti nuori mies. — Kuulkaa! Herra Avrigny, kuulkaa!

Noirtier loi Morreliin alakuloisen hymyn, tuollaisen lempeän silmien hymyn, joka niin usein oli tehnyt Valentinen onnelliseksi, ja kehotti sillä häntä tarkkaamaan. Sitten hän suuntasi katseensa oveen.

— Pitääkö minun mennä? huudahti Morrel tuskaisesti.

— Pitää, ilmaisi Noirtier.

— Armahtakaahan toki minua!

Vanhuksen katse oli järkkymättömästi suunnattuna oveen.

— Saanko edes palata? kysyi Morrel.

— Saatte.

— Pitääkö minun lähteä yksin?

— Ei.