Neljännestunnin päästä kuului horjuvaa astuntaa, ja Villefort ilmestyi sen huoneen ovelle, jossa Avrigny ja Morrel istuivat, edellinen mietteisiinsä vaipuneena, jälkimmäinen tuskasta tukehtumaisillaan.
— Tulkaa, sanoi hän.
Ja hän vei heidät Noirtier'n tuolin eteen.
Morrel katsahti silloin terävästi Villefort'iin.
Kuninkaallinen prokuraattori oli kalmankalpea, ruosteenvärisiä pilkkuja oli hänen otsallaan, ja hänen sormiensa välissä oli hanhenkynä, joka moneen kertaan taivutettuna oli mennyt aivan säpäleiksi.
— Hyvät herrat, sanoi hän käheällä äänellä Avrignylle ja Morrelille, — antakaa kunniasananne siitä, että tämä salaisuus pysyy meidän välillämme!
— Mutta, sanoi Morrel, — syyllinen…! murhaaja…! myrkyttäjä…
— Olkaa turvassa, syyllinen rangaistaan, sanoi Villefort. — Isäni on ilmaissut minulle hänen nimensä. Isäni janoaa kostoa, aivan kuten tekin, ja kuitenkin hän vannottaa teitä säilyttämään rikoksen salaisuuden. Eikö niin, isä?
— Niin, ilmaisi Noirtier tarmokkaasti.
Morrel teki epäilystä ja kauhua osoittavan liikkeen.