— Samapa se, hänen olisi kuitenkin pitänyt tulla tänne, sanoi Debray. — Mistä hän muuten saa puheenaihetta? Nämä hautajaisethan ovat päivän keskustelunaihe. Mutta vaiti, tuolla tulee oikeusministeri, hän katsoo varmaankin velvollisuudekseen pitää puheen surevalle serkulle.
Ja nuoret miehet lähestyivät ovea kuullakseen oikeusministerin puheen.
Beauchamp oli ollut oikeassa. Monte-Cristo oli matkalla Danglars'in luo Chaussée-d'Antin-kadun varrelle. Pankkiiri oli ikkunastaan nähnyt kreivin vaunujen ajavan talonsa pihaan ja oli rientänyt häntä vastaanottamaan surullisen mutta samalla ystävällisen näköisenä.
— No niin kreivi, sanoi hän ojentaen kätensä Monte-Cristolle, — saavutte varmaankin surkuttelemaan minua. Onnettomuus on todellakin vainonnut taloani, ja nähdessäni teidät tulin kysyneeksi itseltäni, enköhän vain ollut toivonut onnettomuutta Morcerfille. Ja tiedättehän: ken pahaa tahtoo, hänelle pahaa tapahtuu! Mutta kautta kunniani, en tahtonut mitään pahaa Morcerfille. Hän oli tosin ehkä liian ylpeä alhaissyntyiseksi, mutta kullakin on omat vikansa. Olkaa varuillanne, kreivi, meidän ikäluokkamme … anteeksi, ettehän te ole meidän ikäisemme, tehän olette nuori mies … mutta meidän ikäluokkamme ei tänä vuonna ole onnellinen; todistuksena siitä on tuo puritaaninen prokuraattorimme, jonka tytär on kuollut. Lyhyesti sanoen: Villefort kadottaa kummallisella tavalla koko sukunsa, Morcerf menettää kunniansa ja ampuu itsensä, minut tekee tuo rikollinen Benedetto naurettavaksi, ja sitä paitsi…
— Mitä vielä sen lisäksi? kysyi kreivi.
— Ettekö siis tiedä?
— Onko jokin uusi onnettomuus sattunut?
— Eugénie on jättänyt meidät.
— Hyvä Jumala, mitä kerrottekaan!
— Pelkkää totta. Olette onnellinen, kun teillä ei ole vaimoa eikä lapsia!