— Tai sanon sinua kiittämättömäksi.
— Säälikää minua, kreivi.
— Minä säälin sinua niin paljon, Maximilien, kuule sanani tarkoin, säälin niin paljon, että ellen kuukauden päästä ole sinua parantanut, tänä samana päivänä ja tänä samana tuntina, kuule sanani tarkoin, lasken itse eteesi ladatut pistoolit ja maljallisen italialaista myrkkyä, joka on paljon varmempaa ja tehoisampaa kuin se, mitä Valentine sai.
— Lupaatteko sen minulle?
— Lupaan, sillä olen niin kuin sinäkin kerran tahtonut surmata itseni, ja olen surun kaikottuakin vielä monesti uneksinut ikuisen unen suloisuudesta.
— Kuukauden päästä siis saan menetellä elämäni kanssa oman mieleni mukaan, ellen ole löytänyt lohdutusta, ja vaikka tekisin silloin mitä tahansa, ette syytä minua kiittämättömäksi?
— Täsmälleen kuukauden päästä, Maximilien. Kuukauden päästä tunnilleen, sillä tämä päivä on pyhä. Et ole kai tullut ajatelleeksi, että tänään on syyskuun viides päivä. Täsmälleen kymmenen vuotta sitten pelastin isäsi, joka tahtoi kuolla.
Morrel tarttui kreivin käsiin ja suuteli niitä.
— Kuukauden päästä on pöydällä, jonka ääressä istumme, hyvät aseet ja suloisen kuoleman tuottavaa myrkkyä, jatkoi Monte-Cristo, — mutta lupaathan odottaa siihen asti?
— Vannon sen, sanoi Morrel.