— Lähtekäämme siis, sanoi Mercedes kietoutuen mustaan shaaliin, ainoaan, minkä hän oli ottanut matkaansa; se oli sattumalta mustaa kashmiria ja tavattoman kallisarvoinen. — Lähtekäämme!
Albert kokosi kiireesti paperinsa, soitti kelloa maksaakseen hotellin isännälle kolmekymmentä frangia, tarjosi käsivartensa äidilleen ja astui portaita alas. Eräs herra kulki heidän edellään. Hän kuuli silkkihameen kahinan portailla ja kääntyi.
— Debray! sopersi Albert.
— Te, Morcerf! vastasi ministerinsihteeri pysähtyen.
Uteliaisuus sai Debrayssa voiton halusta pysyä tuntemattomana. Olihan Albert sitä paitsi hänet jo tuntenutkin.
— Morcerf! huudahti Debray uudestaan.
Mutta kun hän huomasi puolihämärässä rouva Morcerfin nuorekkaan vartalon ja mustan harson, niin hän jatkoi hymyillen:
— Anteeksi, en tahdo teitä häiritä, Albert.
Albert ymmärsi Debrayn ajatuksen.
— Äiti, sanoi hän kääntyen Mercedeksen puoleen, — tässä on herra Debray, sisäasiainministerin sihteeri, entinen ystäväni.