— Rouva sanoi odottavansa, että herra tulee heti pukeuduttuaan.
— Minä tulen.
Ja Villefort läksi salkku kainalossaan ja hattu kädessään vaimonsa huoneistoa kohden.
Ovella hän hetkiseksi seisahtui ja kuivasi nenäliinallaan hiestä helmeilevää, kalpeata otsaansa. Sitten hän avasi oven.
Rouva Villefort istui sohvalla selaillen hermostuneesti sanomalehtiä ja aikakauskirjoja, joita Edouard repi palasiksi, ennen kuin äiti oli ehtinyt niitä kokonaan lukeakaan. Rouva Villefort oli pukeutunut lähteäkseen kaupungille, hattu odotti tuolilla ja hänellä oli hansikkaat käsissään.
— Siinähän te olette, sanoi hän luonnollisella ja tyynellä äänellään. — Hyvä Jumala, kuinka kalpea te olettekaan! Oletteko taas tehnyt työtä koko yön? Miksi ette tullut syömään aamiaista meidän kanssamme? Otatteko minut mukaanne, vai menenkö Edouardin seurassa?
Rouva Villefort oli, niin kuin huomaamme, tehnyt monta kysymystä saadakseen vastauksen. Mutta Villefort pysyi kylmänä ja mykkänä kuin kuvapatsas.
— Edouard, sanoi hän sitten luoden käskevän katseen lapseen, — mene salonkiin leikkimään, minun täytyy puhua äitisi kanssa.
Rouva Villefort vavahti nähdessään tämän kylmän tyyneyden, kuullessaan päättävän äänen ja nämä alkuvalmistelut.
Edouard oli kohottanut päänsä ja katsoi äitiinsä; kun hän huomasi, että siltä taholta ei vahvistettu herra Villefort'in käskyä, hän alkoi leikellä tinasotilaittensa päitä poikki.