— Hänet kai tuomitaan kuolemaan? kysyi Debray Beauchampilta.
— Rakas ystävä, vastasi sanomalehtimies, — teiltä kai sitä kysyä pitäisi, tehän tunnette paremmin virastoasiat. Tapasitteko ministerin viime vastaanotossa presidentin?
— Tapasin.
— Mitä hän sanoi?
— Sellaista, mikä teitä varmasti hämmästyttää.
— Kertokaa pian, sillä en ole pitkään aikaan kuullut mitään sellaista.
— No, hän siis sanoi minulle, että Benedetto, jota pidetään viekkauden ihmeenä ja kavaluuden jättiläisenä, onkin aivan keskinkertainen, typerä roisto, jonka aivoja ei hänen kuoltuaan kannata laisinkaan ruveta tutkimaan.
— Loruja! sanoi Beauchamp. — Näyttelihän hän jokseenkin sujuvasti prinssin osaa.
— Teidän mielestänne kyllä, Beauchamp, sanoi Château-Renaud, — sillä te vihaatte prinssejä ja iloitsette, kun he käyttäytyvät sopimattomasti. Mutta minua ei petetä, sillä tiedän vaistomaisesti, kuka on oikea aatelismies, ja vainuan, milloin vaakunakilpi on oikea.
— Ette siis koko aikana uskonut häntä oikeaksi prinssiksi?