— Emme näe teitä enää koskaan! huudahti Emmanuel, ja suuret kyynelet valuivat pitkin Julien poskia, — emme näe teitä enää koskaan! Eikö luotamme lähdekään ihminen, vaan Jumala, joka astuu taivaaseen oltuaan maan päällä hyvää tekemässä?
— Älkää sanoko niin, puhui Monte-Cristo nopeasti, — älkää sanoko koskaan sitä, ystäväni. Jumalat eivät koskaan tee pahaa, jumalat pysähtyvät siihen, mihin ovat tahtoneet. Sattuma ei ole koskaan heitä voimakkaampi. Ei, minä olen ihminen, Emmanuel, ja teidän ihailunne on yhtä epäoikeutettua kuin sananne ovat jumalattomia.
Ja Julie heittäytyi hänen syliinsä hänen painaessaan huulensa Julien kädelle ja ojentaessaan toisen kätensä Emmanuelille. Sitten hän viittasi Maximilienille, joka Valentinen kuolemasta lähtien oli ollut veltto, tunteeton ja uneksiva.
— Tehkää veljeni jälleen iloiseksi! kuiskasi Julie Monte-Cristolle.
Monte-Cristo puristi hänen kättään samoin kuin oli puristanut kaksitoista vuotta sitten Morrelin työhuoneeseen vievillä portailla.
— Luotatteko yhä vielä merenkulkija Sindbadiin? kysyi hän hymyillen.
— Luotan!
— Nukkukaa silloin rauhassa ja luottamuksessa Jumalaan.
Niin kuin olemme maininneet, odottivat postivaunut talon edessä. Niiden eteen oli valjastettu neljä voimakasta hevosta, jotka ravistivat harjojaan ja kuopivat levottomina kavioillaan. Portaitten juurella odotti Ali kasvot hiestä kiiltävinä. Hän näytti tulleen pitkältä matkalta.
— No? kysyi kreivi arabiankielellä, — olitko vanhuksen luona?