— Katsokaa, sanoi hän tarttuen Monte-Criston käsivarteen, — tuohon isäni pysähtyi Pharaonin laskiessa satamaan, täällä tuo kunnon mies, jonka pelastitte häpeästä ja kuolemasta, heittäytyi syliini; olen vieläkin tuntevinani hänen kyynelensä poskillani, eikä hän itkenyt yksin, monet itkivät meidät nähdessään.
Monte-Cristo hymyili.
— Minä olin tuolla, sanoi hän osoittaen Morrelille erästä kadunkulmaa.
Juuri sillä hetkellä kuului tuskallista vaikerrusta, ja eräs nainen viittoi lähtevässä laivassa olevalle matkustajalle. Nainen oli hunnutettu. Monte-Cristo seurasi häntä katseillaan ja niin suuren mielenliikutuksen vallassa, että Morrel olisi sen helposti huomannut, ellei hänen katseensa olisi ollut suunnattuna aivan toisaanne, nimittäin laivaan.
— Hyvä Jumala, huudahti Morrel, — minä en erehdy! Tuo nuori mies, joka heiluttaa hattuaan ja on sotilaspuvussa, on Albert de Morcerf!
— Niin onkin, sanoi Monte-Cristo, — minä tunsin hänet.
— Kuinka niin? Tehän katsoitte aivan toiseen suuntaan?
Kreivi hymyili, niin kuin aina, kun ei tahtonut vastata. Ja hänen silmänsä kiintyivät hunnutettuun naiseen, joka katosi kadun kulmasta.
— Rakas ystävä, sanoi hän Maximilienille, — eikö teillä ole mitään tehtävää täällä?
— Tahdon itkeä isäni haudalla, vastasi Morrel hiljaa.